Väliaika. Kahvia ja pullaa.

Ihan vain jotta mun elämäni ei olis tylsää mulle tai kenellekään muulle ni päätin laittaa pakan kokonaan uusiksi. Oikeastaan tuosta heinäkuun postauksessa lähtien on ollu jälleen kerran kirjoitusblokki. Jokusen päivän oon huomannu että on alkanu runosuoni taas sykkimään. Oon makustellut ja miettinyt että mitä kerron, miten kerron, paljonko kerron jne.. Päädyin sit siihen et kerron alusta asti. En kerro kaikkea, mutta kerron paljon, yritän olla välittämättä mutta kuitenkin rehellinen. Isoja juttuja, oikeita juttuja, tärkeitä asioita ja rumiakin asioita.
Nää on asioita mitkä on hämmentäneet monia mutta joillekin ei ole ollut mikään yllätys. Isoin yllätys tää kaikki on kuitenkin ollu ehkä mulle itelleni.

Mistä siis kaikki alkoi. Oon tuota miettiny todella kovasti ja paljon. Ei tää kaikki voi alkaa yhtäkkiä, ei vaan voi. Kuinka kauan mä oon oikein ollutkaan itseltäni hukassa? Kuinka kauan mun pääni on ollutkaan sekaisin ja eksynyt? Mä oikeasti kuvittelin et tunnen itteni ja tiedän millainen olen ja miksi, selkeästi en kyllä tiennytkään.

Mitä tää kaikki nyt siis on? Mä oon ravistellut koko eloani tässä viimeisen reippaan kuukauden ajan. Oon rikkonut paljon asioita, mukaanlukien itseni. Tiiättekö kun tiputtaa lasin ja se menee ihan sirpaleiksi. Siltä musta tuntuu et oon itelleni tehnyt, muutamalle muullekin siinä sivussa.

Palataanpa takaisin tuohon että mistä tää alkoi.. Kerroin taannoin siitä kuinka kaikki kuoli. En ala luettelemaan ketkä kaikki mutta mulle tärkeitä. Menin rikki aina vähän joka kerta, lopullinen niitti oli kun isä kuoli. Ne viimeisetkin palat jotka jotenkuten pysyi kasassa meni moneen osaan. Sen jälkeen oon hitaasti kasaillut itteäni. Sellaisen jälkeen ei voi koskaan palata siihen mitä joskus oli. Ei särkymättömästä saa korjaamalla yhtä ehjää ja samanlaista kuin se ennen on ollut. Jotkut voi kutsua sitä kasvamiseksikin. Mä aattelen et ne muutti mun ajatusmaailmaani ja sitä miten aattelen asioista ja itsestäni. Isän kuolema opetti miten kaikki voi vaan yhtäkkiä loppua. Ihan millon vaan. Se on pelottava ajatus mutta siitä taas pääsen siihen että mitä mä tahdon tehdä elämälläni, mikä on mulle hyväksi ja mitä mä tarvitsen ja ansaitsen.

Ja nyt palataan siihen että mitä tää kaikki siis on. Avioero. Sitä tää on.
Ilman että kerron kaiken suoraan kaikille niin kerron kliseisesti että syynä oon minä. Mun pääni. Mun ajatukset. Mun tarpeet ja halut. Oon tässä muutaman vuoden aikana oikeastaan pyöritellyt päässä ajatusta että mitä mä tahdon ja mitä mä tarvitsen loppuelämältäni. Jopa niinkin karu ajatus vilahtanut pään läpi että tätäkö mun loppuelämäni on. Ei siinä että siinä sen hetkisessä olisi kauheasti vikaa ollut tai muuta. Se oli ihan hyvää elämää ja ihan hyvää arkea ja ihan hyvä parisuhde. Mun kohdalla ongelmaksi tuli se ihan hyvä. Riittääkö mulle loppuelämäksi ihan hyvä?

Jo aikoja sitten muista pitkältä lapsuudesta kun multa on kysytty että mikä haluisit olla isona ja oon ajatellut ja vastannut että onnellinen. Pystyykö ihan hyvässä tilanteessa olemaan oikeasti onnellinen? Haluan edelleen korostaa että kyse ei ole siitä että ihan hyvässä ei ole vikaa vaan että riittääkö se mulle. A:ssa ei ole mitään vikaa. Se on hyvä ja ihana mies. Kuka ikinä sen onnistukaan saamaan omakseen on varmasti onnellinen ja mä todella toivon että niin käy. Se "vika" on enemmän mussa. Mä tahdon jotain muuta kun ihan hyvän parisuhteen.

Miksi sitten nyt? Miksi rikkoa kaikki just nyt? Miksi ei vuosi sitten tai vuosi eteenpäin? Ehkä mussa ei ollut naista siihen tai jos en ollut varma siitä että mun pääni ajatukset ei oo tarpeeks oikeita tai päteviä siihen että voisin tehdä jotain niin kamalaa. 

Oon ollu valmis ottaa vastaan kaiken paskan siitä miten kamala olen ja miten mä voin tehdä näin kun "teillähän oli ihan hyvä suhde ja teidän piti olla aina yhdessä".. Niin. Siinähän se ongelma vähän olikin että ihan hyvä. A on viimeinen ihminen ketä olisin näin tahtonut loukata ja se on ollu mulle ehdottomasti kamalin ja kipein asia. Oon itkenyt ja hajoillut niin paljon. Pääosin yksinäni. Sillon kun kukaan ei näe niin voin hajota. Tippua polvilleni ja mennä rikki siitä kuinka pahasti mä oon toista satuttanut enkä voi tehdä sille mitään mikä helpottais. On tuntunu väärälle hajota muiden nähden koska itsehän olen soppani keittäny ja itse sotkut pitää siivota ja kantaa vastuu teoistaan.

Sitten jos koittaisin vähän pikakelausta erosta tähän päivään. Se taisi olla maanantai kun tuli piste kaikelle. Siitä vajaa kaksi viikkoa niin olin muuttanut uuteen asuntoon. Monet sanoi että aika nopeaa toimintaa. Ite sitä vähän hämmästelen koska minkä takia pitäis jäädä vellomaan tilanteeseen josta ei oo varsinaisesti ulospääsyä. Molemmille tekee vähän huonoa nähdä se toinen siinä lähellä koko ajan ilman että kuitenkaan oikeasti on siinä. Tämäkin päätettiin yhdessä että koska muutan.

Mä en ois ehkä koskaan osannu aatella että eroan. Että rikon perheeni ja hajotan niin paljon siinä samalla, itseni mukaan lukien. En myöskään tiennyt et musta oikeasti löytyy niin iso rohkeus tavoitella sitä omaa unelmaani, olla täysillä isosti onnellinen. Siihen mä nyt pyrin. Tahdon isoa ja suurta onnellisuutta. Haluun olla niin onnellinen et taju lähtee.

Jopas nyt!

Oon tässä nyt jonkun aikaa kypsytellyt sellasta ajatusta kun vloggaaminen. Tarkemmin vielä neulepodcastien tekeminen. (Pitänee huomauttaa et vähän oon allerginen tolle PODcast sanalle koska se tarkottaa äänitallennetta eikä niinkään videota. Sen takia mä tuun varmaan enemmän puhumaan vlogaamisesta kun tuosta äänitallenteesta)
Asarum, Tui ja Nekkis tekee ainakin niitä, nuo siis sellasia joita nyt eniten seuraan ja innolla ootan aina uutta jaksoa.
Ajatushan lähti siis siitä kun joku noista kolmesta kertoi #kanavalla että tollasia videoita kuvaa ja linkkasi niihin. Sitten alkoi yks jos toinenkin tiputtelemaan linkkejä omiin videoihinsa. Päässä alkoi kypsymään ajatus siitä että jospa mäkin! Olis vähä erilainen bloggaamisen muoto ainakin :)
Se on kyllä siis mulle selvää että en kyllä erityisjutuista ala kauheasti siellä kertomaan, ainakaan niistä mitkä liittyy lapsiin. Omistani voin kertoa jos tulee sellanen kertomisfiilis.

Ekan videon kuvaaminen oli aivan kamalaa! En aatellu et se ois niiiin vaikeata tai että minä joka on yleensä papupata voisi vaikka unohtaa miten puhutaan :D Sitkeesti kuvasin sen ekan osan ja sitten vähän ehkä innostuin lisää.
Nyt on kaks videota julkaistuna ja tänään kuvasin kolmannen. Oottelen tässä että video latais ittesä Youtubeen jotta sitä pääsis sitte vähän editoimaan siellä. Oon ekat videot editoinu iMoviella ja nyt aattelin testata tuben oman työkalun siihen. Saas nähä kuin hermo kestää opetella..

Oon siis todella aloittelija ja newbie tässä. En kunnolla hanskaa tota editointia enkä ehkä sitä ite kuvaustakaan mutta oon vähä sillä asenteella että tehdessä oppii. Oivalsin tuossa että en tahdo kaikkia "mokiakaan" kaikkia editoida pois vaan haluun ehkä jättää siit sellasen "rosoisemman" etten lähe ees yrittämään täydellistä. Ehkä mä sitte joskus osaisin senkin.

Mua myös ujostutti ja jännitytti ihan hirveesti niiden videoiden laittaminen julkiseks. En oikeen tiiä miks. Jännitin myös kovasti miehelle kertomista :D En tajua oikeen sitäkään. Eilen kuitenkin tulin kaapista ja klikkasin nuo julkiseks. Saahan ne sitte vaikka piilotettua sieltä jos vaikka alkaa ahistaan tms. Enää en arastele niin paljoa sitä oman äänen kuulemista tai ku kattoo itteään videolla puhumassa jostain. Ei se nyt mitään lemppariakaan ole mutta ei ihan niin kamalaa kun se ihan alkuun oli.

Tästä voisi päästä sitten katteleen niitä mun vlogejani.. JÄNNITTÄÄ!

Kertokaa mitä ootte mieltä! Mistä tahtoisitte kuulla? Mitä tahotte nähä? Parannusehdotuksia?

Tadaa!

Puoli vuotta se sitten otti. Totaalinen blokki kaikkeen oikeastaan. Ei kirjoituttanut, ei neuloituttanut, ei mitään.
Tuntui että mitään ei jaksa eikä halua, työt sain luojan kiitos hoidettua tona aikana mutta se sitten imikin ihan kaiken energian ja kotona vaan olin. A hoiti about kaiken. Psykallakin puhuin tästä paljon ja ainoa neuvo mitä oikeastaan sain oli että anna olla, älä edes yritä tehä mitään ja tee se mitä haluat tehdä. Tuon kun oikeasti sisäistin ja jonkun aikaa niin toiminkin ni huomasin että alko heräileen mielihaluja siivota ja puuhastella kotona. Ihan siis pieniä juttuja. Voi vitsit miten hyvän mielen sain sitte ku olin sen pienenkin jutun saanut tehtyä :)
Psykan kanssa kun kävi juttelemassa ni vahvemmaks kävi sellane aavistus sen kanssa että tää kaikki on uupumusta. Liikaa kaikkea liian kauan. Oon ollu tuolla töissä melkeen puoltoista vuotta ilman kunnon lomaa. Pisimmillään vissiin viikon ollu lomat mitä oon pitänyt. Se ei oo tarpeeks siihen että pystyis oikeasti lepäämään. Työn päälle kun on sitte laitettu normaali perhearki ja siihen erityislapsen jutut, taustalle vielä monet kuolemat lähipiirissä niin taisi soppa olla valmis. Uupumus, sitä se taisi olla.
Se kyllä pitää myöntää että tuossa kevään aikana tuntu et oon jossain todella syvällä ja mikään ei kiinnosta eikä nappaa. A järkkäs grillijuhlat meillä ja sekin ahdisti ihan kamalasti että meille, ihmisiä, paljon. Kerroin kuitenkin yhdelle ystävälle joka oli tulossa että mikä tilanne mulla päässä ettei sitte ihmettele jos oon jotenkin vaisu. Nyt jälkikäteen oli kuitenkin hyvä että ne kemut järkättiin. Mut tavallaan pakotettiin sosiaaliseks ja pois siitä mukavasta sohvan nurkasta mihin olin hyvin juurtnut.
Yks iso herätys siihen omaan tilaan tuli siitäkin kun muutamat ihmiset kysy multa että kuinka voit ja onko kaikki ihan hyvin. Jos se oma olo "näkyi" noin muillekin ni tilanne on ehkä aika iso ja näkyvä. Monet ilmeisesti yhdistää muhun todella vahvasti neulomisen ja kun sitä ei tapahtunut (enkä postannut mihinkään mitään aiheeseen liittyvääkään) niin se aiheutti muutamissa hämmennystä.
Mulle iso asia tilanteen suhteen oli myös ystävän viesti joka oli varsinaisen huolen täyteinen ja samalla anteeksi pyyntö(jota en tiiä tarvitsinko edes). Olin sillon töissä ja voi että miten vaikeeta oli pitää sitten norminaamari päässä etten vollottanu siinä kirjoitellessa. Enipoo, siitä tuli olo että musta välittää muutkin kun vain oma perhe.
Hitaasti aloin vähän sosialistumaan uudestaan. Näin ystävää, halattiin pitkään. Näin muitakin ystäviä ja vaan olin. En mä heti hypännyt sosiaaliseen elämään täysillä mutta tietoisesti lähin hissuksiin kodin ulkopuolelle muuallekin kuin ruokakauppaan. Teki hyvää.

Nyt lähiaikoina(ehkä kuukauden sisään) huomaan isoimman muutoksen. On sellane olo kun ois jostain talviunesta herännyt. Jaksan puuhastella ja nähdä ihmisiä. Töissäkin on tuntunu energisemmältä kun moneen aikaan.
Mulla alkoi tossa juhannusviikolla elämäni ensimmäinen loma joka on neljä viikkoa pitkä ja pidän ne putkeen. Kuukaus lomaa töistä! Pidettiin A:n kanssa se eka viikko lomaa päällekäin että ehitään yhessäkin lomaileen ettei mee niin et toinen lomailee ja toinen töissä. Oli muuten varsin kiva viikko! Lähettiin sunnuntaina suunnistaa Ouluun. Oltii varattu hotelli kaheks yöks ja siellä asuu kaks ystävää joita ei oltu nähty melkeen pariin vuoteen. Ihan liian pitkä aika! Oli ihan hurjan kiva kolme päivää siellä. Sosialisointia, grillailua ja juttelua. Vähän saatiin tyttöjen aikaakin kun A lähti pariskunnan toisen puolen kanssa seikkailemaan ja mä lähin ystävän kanssa kauppailemaan. Tarkoitus oli mennä vaan katteleen ja ihasteleen juttuja mutta kyllä sitä vähän tarttui jotain mukaankin. Olis kyllä viihtyny kauemminkin siellä pohjoisessa mutta koiravahti ja lapsivahti oli varattu vaan kaheks yöks joten keskiviikkona lähetiin suunnistaa takas etelään. Ikävä kyllä jäi <3

Iso juttu tapahtui vielä tällä viikolla. Mä löysin mun neulemojon! Se on tuntunu niiiiin kivalta kun on se innostus ja tekemisen halu tullu takasin. Mojo löytyi tosi erikoisesta paikasta. Asan tubekanavalta. Mähän oon siis innostunut kaikkiin tubevideoihin. Seurailen aika montaa tyyppiä, suomalaista ja ulkomaista. Niitä on ollu kiva katella iltasin tai jos on ollu hetki aikaa lepuuttaa. Toki tuona "kautena" mä katoin niitä toooodella paljon. Enipoo, kattelin tällä viikolla Asan ekaa videoo ja sieltä se löytyi! Ihan yllättäen ja kulman takaa kun asa esitteli keskeneräisiä töitään ja puhui langoista. Varmasti iso vaikutus on silläkin että Asan värjäämät langat on niin täynnä väri-iloittelua ja muuta kivaa että alkoi kutkutella kokeilla taas neulontaa. Tovin piti makustella että tekiskö keskeneräisiä vaiko jotain ihan uutta. Muutaman päivän se otti ja tuloksena että aloitin toisen Exploration stationin jämälangoista. Ainakin yks uus vyyhti piti ottaa kakulle mutta saas nähä miten pitkälle selviin pelkästään jämälangoilla. Tuntuu tosi kivalle kyllä tehä ja yllätyin että ne taidot ei o hävinny mihinkään eikä edes ruostunu. Edelleen neulon vauhdilla eteenpäin ja osaan jopa ohjettakin lukea :D

Muutenkin tuntuu nyt että elämä hymyilee kivasti. Oulussa kun oltiin niin maanantaina soitti pomo ja kysyi että haluaisinko vakituisen työsopparin. Ööööö, joo, haluan :D Oon oppinu nauttimaan siitä että ei ole suunnitelmia ja siedän vähän paremmin sellasta suunnittelemattomuutta. Aikasemmin siis se suunnittelemattomuus on aiheuttanu pientä ahistusta ja epämukavuutta. Nyt osaan jo vähän mennä with the flow. Ihmissuhdeosastollakin on asiat nyt aika hyvin. Oon saanu yhtä pitkään vaivannuttakin tilannetta vähän paremmaks mutta en uskalla siitä kauheasti mitään ääneen sanoa. Oon vaan tyytyväinen tähänkin tilanteeseen. Mulla on kaks viikkoa lomaa vielä jäljelläkin eikä ole oikeasttaan mitään suunnitelmia sille ajalle, sekin on kivaa! :)

Toivotaan että tää nyt pysyis tälläisenä kivan tasaisena eikä tulis moisia uupumuksia piiiitkään aikaan. Nyt on hyvä :)

Loppuun lisään vielä tän. Sama mikä oli edellisessä postauksessa joulukuussa. Toivottavasti tää on hieman eri valossa nyt :)