Erilainen olo.

Tiiätteks kun joskus on tosi yksinäinen olo? Nyt en tarkoita siis sellasta että ei olis vaikka puolisoa/ystäviä yksinäisyyttä. Enempi sellaista oman pään sisäistä. En oikeen osaa tarkasti kuvailla tätä. Mun ei tee mieli nähä ketään mutta jos mua vaikka pyydetään kahville ni oon siellä sit taas tosi hyvällä mielellä. Kotonakin vaikka muu perhe on siel ni oon jotenkin yksinäinen. Voihan tää toki jotenkin olla liitoksissa tuohon aikasemmin kertomaani ruokajuttuunkin, ehkä. 

Tuntuu et oon linnoittautunut siihen yhteen sohvan nurkkaan, omalle paikalleni, ja virkkaan Sophieta. 

Miehen kanssa juttelin yks ilta et oln luovuttanut yhden asian suhteen. Sellaisen mulle tosi ison ja tärkeän. Mä oon siis ihmisenä sellanen et en kovinkaan helpolla luovuta jos asia on mulle tärkeä. Monien mielestä vähän jo oman päänikin kustannuksella saatan tehä juttuja vaikka oikeampaa ois luovuttaa. Mulla on nyt ihan oikeasti olo et mulla ei o mitään enää tehtävissä tän asian suhteen. Karusti todettuna se juna meni jo. Mä luulen et tuonkin tajuaminen saattais olla syy mun yksinäisyysoloihin. Et joku palanen tavallaan puuttuis. Tää ei tarkoita kuitenkaan etteikö mua kiinnostais ollenkaan. Enempi vaan et en jaksa nähä minkäänlaista vaivaa..

Oon nyt kuopuksen kanssa sairaalalla ja oottelen et vika tutkimuspäivä ois ohi. Tälläsinä hetkinä ehkä vähän tajuaa että mun eloni ei ole sitä helpointa mutta se ei tarkoita että vaihtaisin tätämihinkään. Samoin sitä tajuaa et ketkä on niitä jotka antaa mulle lisää jaksamista tähän arkeen ja ketkä ei. Tavaillaan osoittaa sen että kuka on sen mun aikani arvoinen. Sitä ei halua tälläsen perheen äitinä ainakaan kuormittaa itteään yhtää enempää ihmisillä jotka ei o kiinnostuneita. 

Jospa huominen psykareissu tois jtn järkeä tähänkin pään kaaokseen :)