Tadaa!

Puoli vuotta se sitten otti. Totaalinen blokki kaikkeen oikeastaan. Ei kirjoituttanut, ei neuloituttanut, ei mitään.
Tuntui että mitään ei jaksa eikä halua, työt sain luojan kiitos hoidettua tona aikana mutta se sitten imikin ihan kaiken energian ja kotona vaan olin. A hoiti about kaiken. Psykallakin puhuin tästä paljon ja ainoa neuvo mitä oikeastaan sain oli että anna olla, älä edes yritä tehä mitään ja tee se mitä haluat tehdä. Tuon kun oikeasti sisäistin ja jonkun aikaa niin toiminkin ni huomasin että alko heräileen mielihaluja siivota ja puuhastella kotona. Ihan siis pieniä juttuja. Voi vitsit miten hyvän mielen sain sitte ku olin sen pienenkin jutun saanut tehtyä :)
Psykan kanssa kun kävi juttelemassa ni vahvemmaks kävi sellane aavistus sen kanssa että tää kaikki on uupumusta. Liikaa kaikkea liian kauan. Oon ollu tuolla töissä melkeen puoltoista vuotta ilman kunnon lomaa. Pisimmillään vissiin viikon ollu lomat mitä oon pitänyt. Se ei oo tarpeeks siihen että pystyis oikeasti lepäämään. Työn päälle kun on sitte laitettu normaali perhearki ja siihen erityislapsen jutut, taustalle vielä monet kuolemat lähipiirissä niin taisi soppa olla valmis. Uupumus, sitä se taisi olla.
Se kyllä pitää myöntää että tuossa kevään aikana tuntu et oon jossain todella syvällä ja mikään ei kiinnosta eikä nappaa. A järkkäs grillijuhlat meillä ja sekin ahdisti ihan kamalasti että meille, ihmisiä, paljon. Kerroin kuitenkin yhdelle ystävälle joka oli tulossa että mikä tilanne mulla päässä ettei sitte ihmettele jos oon jotenkin vaisu. Nyt jälkikäteen oli kuitenkin hyvä että ne kemut järkättiin. Mut tavallaan pakotettiin sosiaaliseks ja pois siitä mukavasta sohvan nurkasta mihin olin hyvin juurtnut.
Yks iso herätys siihen omaan tilaan tuli siitäkin kun muutamat ihmiset kysy multa että kuinka voit ja onko kaikki ihan hyvin. Jos se oma olo "näkyi" noin muillekin ni tilanne on ehkä aika iso ja näkyvä. Monet ilmeisesti yhdistää muhun todella vahvasti neulomisen ja kun sitä ei tapahtunut (enkä postannut mihinkään mitään aiheeseen liittyvääkään) niin se aiheutti muutamissa hämmennystä.
Mulle iso asia tilanteen suhteen oli myös ystävän viesti joka oli varsinaisen huolen täyteinen ja samalla anteeksi pyyntö(jota en tiiä tarvitsinko edes). Olin sillon töissä ja voi että miten vaikeeta oli pitää sitten norminaamari päässä etten vollottanu siinä kirjoitellessa. Enipoo, siitä tuli olo että musta välittää muutkin kun vain oma perhe.
Hitaasti aloin vähän sosialistumaan uudestaan. Näin ystävää, halattiin pitkään. Näin muitakin ystäviä ja vaan olin. En mä heti hypännyt sosiaaliseen elämään täysillä mutta tietoisesti lähin hissuksiin kodin ulkopuolelle muuallekin kuin ruokakauppaan. Teki hyvää.

Nyt lähiaikoina(ehkä kuukauden sisään) huomaan isoimman muutoksen. On sellane olo kun ois jostain talviunesta herännyt. Jaksan puuhastella ja nähdä ihmisiä. Töissäkin on tuntunu energisemmältä kun moneen aikaan.
Mulla alkoi tossa juhannusviikolla elämäni ensimmäinen loma joka on neljä viikkoa pitkä ja pidän ne putkeen. Kuukaus lomaa töistä! Pidettiin A:n kanssa se eka viikko lomaa päällekäin että ehitään yhessäkin lomaileen ettei mee niin et toinen lomailee ja toinen töissä. Oli muuten varsin kiva viikko! Lähettiin sunnuntaina suunnistaa Ouluun. Oltii varattu hotelli kaheks yöks ja siellä asuu kaks ystävää joita ei oltu nähty melkeen pariin vuoteen. Ihan liian pitkä aika! Oli ihan hurjan kiva kolme päivää siellä. Sosialisointia, grillailua ja juttelua. Vähän saatiin tyttöjen aikaakin kun A lähti pariskunnan toisen puolen kanssa seikkailemaan ja mä lähin ystävän kanssa kauppailemaan. Tarkoitus oli mennä vaan katteleen ja ihasteleen juttuja mutta kyllä sitä vähän tarttui jotain mukaankin. Olis kyllä viihtyny kauemminkin siellä pohjoisessa mutta koiravahti ja lapsivahti oli varattu vaan kaheks yöks joten keskiviikkona lähetiin suunnistaa takas etelään. Ikävä kyllä jäi <3

Iso juttu tapahtui vielä tällä viikolla. Mä löysin mun neulemojon! Se on tuntunu niiiiin kivalta kun on se innostus ja tekemisen halu tullu takasin. Mojo löytyi tosi erikoisesta paikasta. Asan tubekanavalta. Mähän oon siis innostunut kaikkiin tubevideoihin. Seurailen aika montaa tyyppiä, suomalaista ja ulkomaista. Niitä on ollu kiva katella iltasin tai jos on ollu hetki aikaa lepuuttaa. Toki tuona "kautena" mä katoin niitä toooodella paljon. Enipoo, kattelin tällä viikolla Asan ekaa videoo ja sieltä se löytyi! Ihan yllättäen ja kulman takaa kun asa esitteli keskeneräisiä töitään ja puhui langoista. Varmasti iso vaikutus on silläkin että Asan värjäämät langat on niin täynnä väri-iloittelua ja muuta kivaa että alkoi kutkutella kokeilla taas neulontaa. Tovin piti makustella että tekiskö keskeneräisiä vaiko jotain ihan uutta. Muutaman päivän se otti ja tuloksena että aloitin toisen Exploration stationin jämälangoista. Ainakin yks uus vyyhti piti ottaa kakulle mutta saas nähä miten pitkälle selviin pelkästään jämälangoilla. Tuntuu tosi kivalle kyllä tehä ja yllätyin että ne taidot ei o hävinny mihinkään eikä edes ruostunu. Edelleen neulon vauhdilla eteenpäin ja osaan jopa ohjettakin lukea :D

Muutenkin tuntuu nyt että elämä hymyilee kivasti. Oulussa kun oltiin niin maanantaina soitti pomo ja kysyi että haluaisinko vakituisen työsopparin. Ööööö, joo, haluan :D Oon oppinu nauttimaan siitä että ei ole suunnitelmia ja siedän vähän paremmin sellasta suunnittelemattomuutta. Aikasemmin siis se suunnittelemattomuus on aiheuttanu pientä ahistusta ja epämukavuutta. Nyt osaan jo vähän mennä with the flow. Ihmissuhdeosastollakin on asiat nyt aika hyvin. Oon saanu yhtä pitkään vaivannuttakin tilannetta vähän paremmaks mutta en uskalla siitä kauheasti mitään ääneen sanoa. Oon vaan tyytyväinen tähänkin tilanteeseen. Mulla on kaks viikkoa lomaa vielä jäljelläkin eikä ole oikeasttaan mitään suunnitelmia sille ajalle, sekin on kivaa! :)

Toivotaan että tää nyt pysyis tälläisenä kivan tasaisena eikä tulis moisia uupumuksia piiiitkään aikaan. Nyt on hyvä :)

Loppuun lisään vielä tän. Sama mikä oli edellisessä postauksessa joulukuussa. Toivottavasti tää on hieman eri valossa nyt :)

Maanantain juttuja. Clasua ja Lumenea tällä kertaa ainakin.

Nonni. Mä alan olemaan vähän eheämpi taas, viitaten aikaisempaan postaukseeni. En todellakaan sanoisi että ehjä mutta sinne suuntaan.
Päätin iloita uudesta työpaikasta jonne suuntaan tasan viikon päästä. Hyvä minä ja hyvin tehty kun sellaisen paikan sain. Tästä sitten innostuneena ajattelin palkita itteni käsilaukulla. Tätä on harkittu ja pohdittu ja mietitty KAUAN. Olen ihaillut ystävän saman mallista jo hyvän aikaa ja nyt se sitten tuli päätettyä. Mäkin haluan. Koska ansaitsen sen. Niijoo ja onhan mulla synttäritkin muutaman viikon päästä. Joten tuplaonnea minä näin etukäteen :D
Tänään alkoi siis viimeinen viikko tuolla nykyisessä paikassa. Samalla haikeaa ja samalla oon innoissan. Haikeus siitä että kun tulee ikävä niitä jotka sinne sitten jää ja kuinka kivaa mulla tuolla on, innokkuus taas siitä mite on kiva päästä tavallaan eteenpäin ja saada uusia juttuja ja muuta arkeen. Jännittää siis hyvällä tavalla tosi paljon.

Siinäpä se. Tarvitseekohan enempää edes selitellä. Ehkä ei. Tästä syystä sitten mun on PAKKO laittaa mun käsilaukuista 90% myyntiin. Oisko ehkä kaks jotka jätän itelle ja muut sitten eteenpäin. HURJAA! Mun hyvän mielen vaatekaappini alkaa nyt ulottumaan siis käsilaukkuihinkin!

Kävin kyllä ihan muutenkin kaupassa tänään. Aiemmin mainitsin siitä meikkivoiteesta ja kun arvoin että mikä. Jotenkin muhun on nyt vedonneet Lumenen tuotteet. En tiedä miksi, ehkä olen vain helppo mainonnan uhri. Enipoo! Sellaisen nyt sitten ostin. Löysin myös primerin samalta merkiltä kuivalle iholle ja ostin senkin kokeiluun. Olen varmasti jauhanut tästä silikonittoman primerin olemattomuudesta aivan liikaa kaikille ja nyt en enää jaksa. Tiivistettynä että sellaista ei suomessa ole eikä saa mikä pistää ärsyttämään. Se Too facedin Hangover on sellaista mutta sitä en saa tilattua mistään tänne. Pelkästään sitten kaverin kautta joka siellä asuu.

Onhan se ihan hienoa että näin 30v rouvana ostaa ensimmäisen oikean meikkivoiteensa :D Tähän saakka Garnierin BB on sitä hommaa tehnyt ja ajattelin että nyt vois olla aika siirtyä seuraavaan. Primer vaikuttaa varsin kivalle eikä ollenkaan jätä sellasta limaista silikonimaista tuntua vaikka johdannaisiakin tuossa on. Mä niin toivon että tuo toimis niin ei tarttis olla täysin sen jenkkituomisien armoilla. Tuossa on tuo Nivean Cremekin. Yllätyttekö jos sanon et perus ADD-tapaus, hukkasin sen ekan rasvapurkin enkä löydä mistään :D Onneks ei ole kallista. Ja onhan tuo nyt kaunis purkkikin. Isadoran Mattapunakin tuli mukaan (passaa uuden laukun kanssa ;) ) ja kun tuo on ihan paras mattapuna tähä mennes. Jättää niin kuvan tunnun ja jäljen. Voin ehkä yrittää jotain postausta ehkä tehä noista meikkijutuista jossai vaihees jos vaikka osaisin.. yritän ainakin.

Sitten kun puhuin siitä naamarini kuivuudesta. Sehän nyt siis ärsyttävimpiä asioita ikinä. Tuo puteli tuli yhdessä Livboxissa ja näin kauan se antoi odottaa itseään. Tajusin vaan yhtäkkiä et hitto, mullahan on tuollainenkin ja koitanpa jos vähä jeesais. Ja kyllä muuten jeesas! Tota kuuluis ohjeen mukaan levitellä paksu kerros naaman, (naamiohan tuo on) ja vaikutusajan jälkeen sitten ylimääräiset pyyhkiä pois. Laiska kun olen niin levittelin ohuemman kerroksen ja annoin vain imeytyä ja hyvin toimi. Pakko ehkä yrittää saada aikaseks testata ihan ohjeen mukaankin jossain vaiheessa.

Sitten. Jälleen ne jotka mut tuntee, eivät ylläty. Mä tykkään kynistä ja muista toimistotarvikkeista :D Erikoista? Kyllä. Mä tykkään tollasista terävistä kynistä ja etenkin noi alemmat kolme on kivoja kun ne on niinkun mustekyniä mutta ne on pyyhittävissä tuolla päässä olevalla pyyhkimellä. IHANIA. Käytän noita about kaikkeen kirjoittamiseen. Sitten vielä nitojaan niittejä jotka tietty on vielä värillisiä. Luulis muuten riittävän kun Clasulla nuo niitit oli 6e/3pkt. 2000 niittiä per paketti :DD Muutamat tulostetut ohjeet varmaan nitoilee tolla määrällä.

Ostin kyllä kaks kerää Novitan puuvilla-bambua jos koittas rykästä pikaprojektina tiskirättejä pitkästä aikaa. Ne kun on periaattees sellasia yhen illan juttuja et pitäs kyl vaan tehä.

Eilen muuten haettiin miehen kanssa mulle vaatekaappi! Lipasto oikeastaan ja otettiinkin sitten se pienempi vaihtoehto. Alkuun kun ajattelin että mun vaatteet ei tule sellaiseen mahtumaan mutta jotenkin sitten sain pähkäiltyä että hitto, laitetaan mahtumaan ja ne sitten mahtui! Aika helposti vielä. Edelleen on optio että ostettais siihen viereen todella matalampi versio siitä ja sitten peili siihen yläpuolelle. Tulis sellainen matala taso ja hyvin sais kokovartalopeilin sitten siihen päälle nojalleen seinää vasten. Sen tiiän et kun kesä tulee ja pitäs kesävaatteet ja muut saada tuonne mahdutettua (vaikka karsisin sieltä kesän alta poiskin juttuja) niin ei ne siihen mahtuis.
Mä voisin tuonKIN koittaa vaikka kuvata kun saan sitä ympäristöä siitä siistimmäksi. Tällä hetkellä se tuppaa tursuamaan poislaitettuja vaatteita jne.

Sen verran vielä palaan aikaisempaan postaukseen (joka muuten ei varmaan selvennä sitä taas ollenkaan mutta silti..) niin mä laitoin lauantaina elämäni vaikeimman sähköpostin. En usko että tulen enää ikinä sellaista kirjettä kirjoittamaan. Pakko sanoa kirjettä koska mun mielestä maili kuulostaa jotenkin viralliselta. Tuo kuitenkin on kirjoitettu oikeasti sydän vereslihalla ja ajan kannssa. Siihen on vuodatettu nyt ihan kaikki, ilman että kaadan syyllisyyttä ja ryönää toisen niskaan. Se on avunpyyntö ja kertomus siitä miten mä olen nyt rikki ja särki, se on viimeinen oljenkorsi jonka tässä hetkessä ja tilanteessa enää näen. Mä en usko ollenkaan että se tuottaa minkäänlaista tulosta mutta nyt tiedän että olen ihan oikeasti laittanut ite ihan kaiken peliin ja mä en enempään pysty. Nyt se on kiinni siitä vastaanottajasta että kykeneekö se ottamaan sen sinä avunpyyntönä mikä se on vai onko se ihan turha kasa kirjaimia näytöllä.
Oon jo saanut hieman kuulla miten kamala mä olen ja kuinka ilkeä ja ja ja ja.. Vaikuttaa siltä että turhaa kaikki mutta se on sitten niin. Sen kanssa mun on opittava elämään enkä mä voi haluta asioita jonkun muun puolesta. Kamalinta tässä on vain se mitä tämä kaikki tulee sille toiselle "maksamaan". Rahallisestihan ei mitään mutta se kaikki muu. Kamala ajatuskin..

.

Mä oon aika rikki. Mä en jotenkin uskalla täällä ääneen sanoa syytä ja sen tarkempia. Tuo kuitenkin tapahtuu musta riippumattomista syistä välillä ja nyt tuntuu että oon taas enemmän rikki kuin viimeksi. Nämä tulee ihan puskista, eli jos koittaisin varautua (niinkuin oon nyt yrittänyt) niin siitä ei ole mitään hyötyä. Tää juontaa todella kaukaa ja ei liity pelkästään muhun. Nää on isoja juttuja, tuntuu jopa olevan liian isoja mulle ja että muserrun sen alle. Mulla on tukiverkostoa toki jotka kuuntelee ja tekee varmasti parhaansa auttaakseen mutta silti tuntuu että oon ison taakan alla. Liian ison ja kipeän. Edelleenkin se ei ole vain minä jota tää koskee ja kuka on rikki.
Mä en voi myöskään koskaan varmasti korjaantua tästä täysin ehjäksi. Mun loppuikäni tulee olemaan todella syviä arpia jotka tähän mennessä on epäsäännöllisen säännöllisesti revitty auki. Ne samat todella kauan sitten tulleet haavat. Ne ei koskaan katoa.

Yleensä just sillon kun tuntuu että olen aika vahvoilla ja kasassa ni tää tapahtuu. Mä tuun todella korkeelta alas. Kyyneleet tuntuu olevan ihan koko ajan nurkan takana ja että jonkun toisen ihmisen täysin oikeat sanat aiheuttaa sen että meen palasiks. Mä pelkään sitä ihan koko ajan. Mä pelkään että joku sanoo mulle että ai kamala tai että kyllä sä tästä selviit kun oot vahva. Tänää viimeksi töissä kävi noin kun hyvää tarkoittava työkaveri sanoi oikeat sanat. Mulla meni tunti että kasasin itteni. Ei se varmaan ulospäin näkynyt mutta ei ollut kaukanakaan..

Tänään mä olen itkenyt ja itkenyt. Mennyt rikki lapsilta salassa ja sitten kasannut itteni. Oon kirjoittanut kirjettä. Pitkää sellaista. Äsken sain "oikolukijalta" hyväksynnänkin että sen uskaltais jopa lähettää.
Tässä on vielä sellainenkin puoli että mä en syö. Tämä yksi ja sama asia aiheuttaa joka kerta tapahtuessaan sen että en syö. Ilman minkäänlaista liioittelua ja vähättelyä oon tänään syöny desin jugua, pari ruokalusikallista lämmintä ruokaa, yhden pullon energiajuomaa ja yhden mukin kahvia. Siinä ne. Aika vähän eikö? Tällä kertaa mun vaatekokoni on mennyt 36 -> 34 paikkeille. Vaakaa en käytä enkä halua alkaakaan. Menen siltä miltä musta tuntuu ja nyt ei tunnu hyvälle.

Mun mielenterveyttä epäillään. MÄ olen sekaisin. MÄ olen ilkeä. MÄ teen väärin. MÄ pilaan kaiken. Yksi ihminen, yksi ainut ihminen saa mussa aikaan tän. Kenenkään muun mielestä mä en noita tee tai ole mitään noista. Silti mä epäilen että mitä jos sittenkin se oon MÄ joka tekee nuo kaikki. Jos tää kaikki on mun päässä? Jos mä olenkin hullu ja mielenvikainen? Olenko mä vääränlainen kun koen suojelevani tärkeimpiäni, lapsiani? Olenko mä ilkeä kun puolustan yhtä mulle tärkeintä ihmistä koskaan? Olenko mä jotenkin hullu kun uskon kun mulle sanotaan että mun tunteet on ihan oikeita?

En mä nyt enää oikeastaan tiedä mitä tällä hainkaan, unohtui tossa matkan varrella..

One of those days.

Se olis pitäny jo heti aamusta tajuta. Päivästä ei ollu tulossa hyvä. Melkolailla kaikki oli jossain vaiheessa menossa jollain tavalla pieleen.

Aloitetaan siis aamusta. Nukuin pommiin. Tarkoitus oli nousta kasilta ja mennä ysiks töihin. heräsin 9:10 ja klo 9:40 olin menos lasten kanssa pihalle ja autoon kun huomasin että autonavaimia ei ole missään. MISSÄÄN. Puhelu miehelle, kiukuttelua, etsintää ja etsintää, uusi puhelu miehelle ja samalla etsintää, ensimmäinen hermoromahdus ja puhelu miehelle. Appiukko tuli pihaan ja hyppäsin rattiin. lapset päiväkotiin ja appiukko kotiinsa. Suunnaksi työpaikka.

Töissä olin klo 10:45. 45min myöhässä siis. Nappasin ekan keräilylistan. 90% kerättävistä oli jossain mistä ei melkein kukaan tiennyt mitään ja loput hukassa. Sain sen tehtyä ja otin seuraavan lista. Se oli vielä hankalampi ja ihan jokaista asiaa sai pitkän kaavan mukaan etsiä.

Lähin duunista normiaikaan ja menin Prismaan hakemaan esikoiselle joululahjaa joka osoittautuikin huonoksi ja piti lennossa sitte keksiä uus. Prismassa sitä ei ollut joten suunnaksi BR-Lelu. Siellä epämääräistä haahuilua ja lelu ostaen.

Selvisin kotiin ja istuin koneelle enkä ees halunnut ajatella etsiväni niitä autonavaimia kun oisin vaa nostanu kierrokseni ja ollu sitte kiukkunen ku mies kotiutuu.

A tuli himaan ja alkoi ettimään avaimia ja noin 45sek päästä tulee eteisestä että näitäkö sä etsit.

Mies haki lapset päiväkodista koska ilmoitin istuvani hetken koneella ja syöväni kakkua koska ketutuskäyrä oli melkoisen nousujohteinen.

Perhe kotiutui ja noin tunnin ajan kaikki oli ihan ok.

Tuon tunnin jälkeen menin nettiin selaileen yksiä meikkejä joista oon haavellut jo hyvän tovin ja aattelin että nyt ne ostan, vähän niinkuin hyvää joulua minä.

VIRHE.

Ostoskorissa tarvittavat ja hyvin harkitut tuotteet. Olin tuoltakin siis ennenkin tilannut juttuja joten ei ollut uusi homma. Pääsin tilauksessa kohtaan maksu. Syötin maksutiedot.Ei onnistu. Tarkastin tilin tiedot pankin mobiilisovelluksella ja huomasin että rahaa oli vähemmän kun aattelin ja korjasin tilanteen. Uusi maksuyritys. Ei onnistu, Tarkistan selaimella tilin ja kortin asetukset. Siinä kohtaa huomaan että rahaa onkin yhtäkkiä vähemmän koska yllättäen on ilmaantunut katevarauksia vuorokauden ajalta. Onpa kiva. Korjaan saldon oikeaksi ja yritän uudestaan maksaa ostoskorin sisältöä. Ei onnistu.

Syvä huokaus.

Teen koko maksutapahtuman alusta asti uusiks ja kun tulee kortin varmistuskohta niin koitan etsiä puhelimesta verkkopankkitunnareiden oikeaa numeroa. Puhelin on kuollut. Siis näyttö pimeä eikä aukea.

FUCK

Tässä kohtaa ohimosuoni tykytti ja pulssi oli liikaa.

seuraavat 2h menikin puhelimen elvytykseen. Ei reagointia mihinkään paineluun tai iTunesiin ja MIHINKÄÄN. Irkitse sitte sain neuvon koittaa nappicomboa painaa ja jonkun kerran sitä yritin ja sitten luovutin.

TADAA!

It's alive!!

Yhtäkkiä se vaan käynnisty. Suoraan näytönlukitustilaan. Ei pyytänyt sim-koodia edes.

En ymmärrä.

Teki mieli itkeä :D

Mieskin huomas helpotuksen ja sain sarkastisehkon olalle taputuksen. Niin ja lautasellisen ruokaa minkä se teki mun epätoivoni aikana. Nachovuokaa.

Helpotti.

Tästä kaikesta selvinneenä niin tilasin muuten niitä meikkejä sitten. Koin ansainneeni ne.

Kerron niistä vaikka sitten kun mulle saakka ehtivät..

Saako nyt syödä kakkua ja neuloa. Jos vaikka ei enää sitte kävis mitää? :D

Hyvän mielen lauantai. (Vähän omia ajatuksia työkokeilusta jne)

Eilen olikin kiireinen ja kiva päivä. Nukuin taas pommiin (niinkuin oon tehnyt melkeen joka päivä parin viikon ajan) ja töihin menin vasta kymppiin. Onneks on liukuva työaika ja onneks on tehty tunteja sisäänki. Varsin kiireinen päivä kuitenkin ja huomaan et mä pystyn paremmin koko ajan toimimaan asiakkaiden kanssa kun tuotetuntemus paranee, jei! Tehtiin pomon kanssa uus sopparikin kun nykyinen loppuu parin vkon päästä. 5kk tuun siis olemaan tuolla ellen muuta työtä löydä.

Mähän olen siis työharjoittelussa. Tuosta on monet montaa mieltä ja yleensä vielä täysin vastaan aihetta. Itsekin olen ollut. Nyt kuitenkin mulla olis vaihtoehtona "olla vaan" kotona ja odottaa että löydän työtä tai sitten olla lähestulkoon omalla alallani tuolla paikassa työharjoittelussa. Taustaa sen verran että keväällä olin pajatoiminnassa joka on lähes vastaavanlaista mutta vähemmän työmäistä. Neuloin/virkkasin siellä tuotteita myyntiin omaan tahtiini ja aika paljon sain tehdä sitä mitä halusin. Tuonne pyysin itse omatoimisesti päästä kun meinas pää hajota himassa siihen "vain olemiseen". Tuolla sitten sain kuulla että on tämä nykyinen duunipaikkani mihin ottavat porukkaa työharjoitteluun. Itse pyysin sinne päästä ja pääsinkin. Edelleenkin monet on tuosta montaa mieltä ja tavallaan ymmärrän kyllä ne vastapuolenkin kannat.

Oma asenne tuohon työkokeiluun/harjoitteluun on että todellakin olen mieluummin siellä "ilmaisena työvoimana" kun vain olisin kotona. Joka ikinen päivä kun olen tuolla ollut (kolme viikkoa tähän mennessä) niin olen tykännyt siellä olla. Duuniporukka on varsin kiva, eräs duunikavereista on kotoisin lontoonkielisestä maasta joten saan kielitaitoani harjoitettua joka päivä, käsiteltävät tuotteet ovat varsin miellyttäviä joka myös hieman näkyy lompakonkin painossa :D Tiedostan että en ole tuolla lopunelämääni mutta teen duunin niin hyvin kun voin ja toivon saavani hyvän työtodistuksen ja hyvän suosittelijan myöhemmissä työnhauissa.

Kyllähän se vähän korpeaa että ei saa palkkaa työstä mutta paempi tääkin kun ei-mikään kotona.

Noniin, takaisin ruotuun ja alkuperäiseen aiheeseen. Kiireisen duunipäivän jalkeen kiirehdin kotiin ja koitin kiirehtiä itteni kuosiin ja kamat mukaan mitä illalla vois tarvita. Ois pitänyt ottaa kuva naamarista ja vaatteista koska aika hyvin mielestäni onnistuin. Enipoo, klo 15:09 huomasin että kappas, juna lähtee 15:23 ja mä olen edelleen kotona, FAK! Pienellä kiireellä siis asemalle ja enemmän kiireellä ostin lipun ja ehdin hyvin junaan. Siis junaan matkalla helsinkiin.

Jälleen joudun selventämään .. Oltiin ystävä R:n kanssa suunniteltu sellainen ylläri hänen äidille jolla on nyt hieman ollut suruja ja olin hieman huolissani ollut jaksamisesta. (Silloin kun isä kuoli niin tämä äiti kyseli kovasti mun jaksamista ja sellaista..) Ylläri siis oli että R:n lisäks mä ja R:n sisko mennään tälle äidille ja viedään ruokaa ja juomaa ja pelejä mukana. Sellainen ylläri extempore istujaiset siellä siis. R:n äiti luuli siis että viettää äititytärillan kahdestaan R:n kanssa mutta totuus olikin toinen.

Back to the story.. Mulla oli niin kivaa!!! Jotenkin jännitti koko päivän kun en tienny oikeen mitä oottaa mutta aivan turhaan. Oli ihan sairaan kivaa ja naamakin tais kerran krampata kun nauratti niin kovasti.

Nyt aamulla ei ollut edes krapulaa. Varsin fiksusti join siis. Broidi oli taas kiva ja haki mut helsingistä illalla. Normaalista poiketen me juteltiin koko automatka. Normaaliahan ois tälläisissä hauissa että ei jutella ihan hirveen kauheasti mutta nyt olikin kiva poikkeus. Pyysin broidin meillekin jouluksi ja sanoin että ei ollenkaan huolehdi mistään lahjajutuista kun tiiän että sillä on rahasta tiukkaa. Mulle riittää se että se tulis meille jouluna. Lupas tulevansa :)

**

Tänään siis en o tehnyt viel mitään. Korostan että vielä. Tuli sellainen ompeluolo. Mietin et voisin rykästä muutamat pipot kun tuota kangastakin on saattanut kertyä jonkun verran. Voisin kaulurinki tehä itelleni ja ehkä likoillekin jos ne sellaset tahtoo. Tarttis jaksaa ettiä myös jostain kaavat likoille huppariin ja collegehousuihin. Toistaseks siis vasta ajatustasolla että josko tekisin.

Tovin päästä pitäs lapset viedä mummilaan ja alkaa laittaa itteesä valmiiks ystävien glögi-iltaan. Ihan superia nähä taas pitkästä aikaa. Siellä tosin saan megasuuren kateellisuusolon kun heillä on ehkä hienoin koti ikinä. Olen tämän myös ääneen sanonut useaan kertaan. Vitsin hyvä mieli siis illastakin taas :)

Nyt kun mietin mitä just kirjoitin että pitäs ommella ja ja ja ja sitte viel likat hoitoon ja ittensä siistiks jne ni on muuten aika paljon puuhaa jos aikaa tähän kaikkeen on noin viis tuntia :D

Yritelmä.

 Mä olen todella huono ilmaisemaan itseäni jos on kyse isoista asioista. Monta kertaa haen "tukea" niihin oloihin Pinterestin quoteista ja/tai biisien sanoista. Jotenkin ne saavat mun olot puettua oikealla tavalla sanoiksi. Tälläset kopsailin mun Pinterestin seinältä ja koitan näiden avulla saada hieman avattua sitä vuorta mistä mun tekisi mieleni kirjoittaa. Voi olla että avaan näiden merkityksiä tai sitten en. En tiedä. Ei ole siis luvassa johdonmukaisuutta tai suuuuuuuria paljastuksia. Lähinnä juttuja jotka osuu ja uppoo, just nyt.

Oon monesti sanonu että mä puhun ihan kauheasti mutta kerron en mitään. Mä olen siis äänekäs ja hyvin harvoin hiljaa. Harvemmin kuitenkaan kerron oikeasti mitään. Keron kyllä mutta se vaatii oikean ihmisen. Sitten kun on se oikea ihminen niin kerron kyllä ja paljonkin.

Tällä hetkellä oon tavallaan tilanteessa että mitä ikinä teenkään tai olen tekemättä niin jotakuta se hieroo vastakarvaan. Jotkut pitää mua hirveänä miten voin tehdä niin jollekin, joku muu samaan aikaan sanoo että teetpä kerrankin oikein juuri itelles. Toisaalta taas jos en tee mitään niin päivitellään miten en tee asialle mitään ja toisaalla että kylläpä olet vahva ja vaan jaksat. 

Niin. Miten vaan niin silti väärin.

Kuitenkin.. Oon isompi ja vahvempi kuin puoli vuotta sitten. Silti, mä toivon olevani vielä vahvempi puolen vuoden päästä. 

Nyt on taas viimeaikoina ollut hetkiä jolloin ihan vaan varkain ja yllättäen käy näin. Joku ääni tai tuoksu tai mikään ihan yhtäkkiä osuu syvälle ja kirvelee silmiä. Joskus ohi ajava auto tekee sen. Joskus jonkun tapa kävellä. Ymmärtäähän sen toisaalta kun haavat on edellenkin tuoreita..

Tältä on tuntunut viime aikoina. Oon tottunu siihen että tekee kipeää. Karua ehkä mutta se on aika totta nykyjään.

Oon sellaisen sanattoman päätöksen tehnyt tiettyjen juttujen kanssa että laitan itseni etusijalle enkä sitä mitä muut ajattelee tai kuinka epäsoveliasta se olisi. Ihan sama. Mua ei satuteta enää eikä mun yli kävellä.

Jokunen kuukausi sitten tuli vastaan se hienoinen raja millon mentiin mun jaksamisen yli. Sillon oli melkein käsinkosketeltavaa se pahan olon määrä ja kuinka mä olin vaan saanut tarpeekseni. Jotkut kyseli kovasti miten mä jaksan ja onko vaikeata. Sen hetken jälkeen mulla vaan oli täysin selvää että nyt riitti. Nyt ei yhtään enää. Ei yhtäkään nolausta, mollausta, lyttäystä eikä asiatonta käytöstä mua kohtaan. Se oli samalla aika vapauttavaa ja toisaalta surullistakin.

Asia minkä tietää ja tiedostaa mutta silti ei varsinaisesti tee asialle mitään. kai se on tietynlaista pelkoakin tulevasta..

Mikähän on se raja kun on tarpeeksi. Kun joku huone on jo nähty ja asuttu ja sen näköinenkin. Sellainen että ei ole enää mitään tehtävissä..

Tämäkin olo on tuttu. Se tekee kipeää.
Oon päinvastaisenkin olon tuntenut mutta monta vuotta liian myöhään, se tekee ehkä vielä enemmän kipeetä.

Reunalla.

Mut on pienenä opetettu antamaan anteeksi ja pyytämäänkin sitä. Jossain vaiheessa huomasin unohtaneeni sen. Jouduin "isona" opettelemaan senkin taidon uudestaan mutta oon kyllä hyvin sen oppinut.
Se kuitenkin yllättää että oon kohdannut sen tosiasian että ihan oikeasti kaikkea ei vaan voi antaa anteeksi. Toki voi yrittää mutta kun mennään sen jonkun rajan yli niin anteeksiantaminen on mahdotonta. 

Sen jälkeen kun menin rikki niin on tuntunu että tunnen enemmän, isommin, kipeämmin. Kerta toisensa jälken kun on saanut itsensä kasaan niin särkyy uudestaan, monta kertaa peräkkäin. Jos nyt laskea haluaa niin kaksi järkyttävän suurta särkymistä ja hajottavia kompastuksia siinä välissä liian monta. Juuri kun on saanut sen viimeisenkin palan liimattua paikalleen niin tulee se nyrkki joka särkee jo kertaalleen liimatut palat pienemmiksi paloiksi kun aikasemmin.