Isä.

Koen ehkä tarpeelliseksi kertoa mitä tapahtui reipas vuosi sitten. Sitä ennen kuitenkin vaatii hieman taustankin valaisua aiheesta.

Mulla on mahti faija. Sellanen karhumainen ja ihan perus mies. Korkea ja leppoisa. Tälleen aikuisena oon huomannu että faijalle haluan kertoa itelle tärkeistä jutuista ja että mulle on tärkeetä se "hyväksyntä" ja tuki. Mulla siis on ihan hirmu ihana faija.

Mulla on..oli... isä. Biologinen sellainen. Mulla siis on kaksi isää ollu. Se joka kasvatti ja oli paikalla ja sitten se toinen joka ei. Syyt siihen että ei ollut paikalla on ollu mulle aina epäselvä, on oikeastaan edelleenkin. Omasta mielestä oon saanu myös kuulla vääriä syitä sille miksi ei ollut läsnä. Paha sanoa näin jälkikäteen.

Vuosi sitten syyskuussa, tarkalleen 8. päivä ja kolmen aikoihin. Oltiin ystäväpariskunnan(luojankiitos just nää ihmiset oli sillon meillä enkä ollut vaikka yksin lasten kanssa) kanssa meillä syömässä ja oltiin alkamassa kattomaan jotain leffaa. Ovikello soi. Mies meni avaamaan ja siinä vaiheessa taisin nähdä eteisen ikkunasta että ovella olikin poliisi. Korkea sellainen vielä muistan. Eka ajatus oli että jaaha, mitähän pahaa mies on tehny. Mies kuitenkin tuli eteisestä ja pyysi mut sinne. Tuo pitkä matka tästä missä nyt istun sinne eteiseen ovelle ei ole pitkä. Tarpeeksi pitkä kuitenkin että ehin käydä päässäni yhden jos toisenkin ajatuksen niin pitkälle että ennen kuin poliisi avasi suunsa niin tiesin mitä oli tulossa.

Oletko sinä xx? Onko xx sinun isäsi? Valitettavasti joudun kertomaan että xx on löydetty tänään kuolleena kotoaan.

Muistan lauseen: ei kuitenkaan epäillä rikosta mutta koska kuoli kotiinsa niin silloin asia kuuluu poliisille, Muistan kysymyksen että, pärjääthän, muistan onton olon. Muistan ajatuksen että nyt se sitten tapahtui.

Sitten mua halattiin. Sitten mä itkin ja taas mua halattiin.

Onneks en ollut yksin.

Nyt pitää tovi keräillä itseä jotta voi jatkaa kirjoittamista.

Mä itkin. Paljon. Siitä päivästä en oikeastaan muuta muistakaan.

Tuli maanantai. Koitin mennä töihin (en ymmärrä miksi) ihan vain lähteäkseni sieltä sitten tervarin kautta kotiin. Viikko sairaslomaa takataskussa. Menin kotiin ja ehdin hetken olla yksin kun ystävä tuli seuraksi. Oottelin poliiseja tuomaan isän tavaroita. Ne tuli ja toi avaimet ja lompakon. Jälleen tilanne konkretisoitui ja menin palasiksi. Ne avaimet ja se lompakko.

Tuli keskiviikko. Se päivä kun menisin isän kotiin ensimmäisen kerran. Ystävä mukana ottamaan kiinni kun en ite jaksa, Se näky. Takki sohvan selkänojalla. Juomalasi pöydällä ja vieressä nitropurkki. Sänky missä petaamatta jätetty kohta. Lautanen olkkarin pöydällä. Mun kuva vitriinissä. Mutta se takki siinä sohvalla. Se sattui ja sattuu edelleen. Siinä se oli juuri niin kuin isä sen oli jättänyt.
Voisiko enempää kesken kaiken vain lähteä.

Tuon jälkeen olikin sitten tiedossa vaan tietoa mikä satutti. Isän tunteneet ihmiset kertoi ihan hirmuisen määrän asioita. Kaikki se mitä sain kuulla teki vain kipeää. Se miten isä musta puhui ja miten se ajatteli, miksi ajatteli niin, hieman myös suuntaa siihen miksi isä ei ollut läsnä silloin kun olis pitäny olla.
Se aika kun ajattelin että isää ei kiinnosta olikin isän osalta muuta. Musta tuntuu että tiedän syyt isän osalta että miksi. Mikä on johtanut asiat siihen että ei ollut mun elämässä. Se tekee kipeetä, ihan helvetin kipeetä, edelleen.

Mä hoidin kaiken periaatteessa yksin. Hautajaiset. Perunkirjoitukset. Asunnon tyhjennyksen. Kaiken. Toki mulla oli apua siihen mutta silti mä olin yksin. Mun isä kuoli. Mun vastuulla oli kaikki. Ihan kaikki. Mihin mä laitan petikamat, vaatteet, verhot ja huonekalut, Kaikki. Mitä tarjotaan muistojuhlassa. Mikä arkku. Mikä uurna.

Monessa asiassa oon joutunu ajattelemaan että kunpa olisin vain tämänkin ajoissa tiennyt. Edelleen mietin. Tavallaan kadunkin että miksi en tiennyt. Mutta miten mä olisin voinut tietää. Mä yritin pitää yhteyttä, nähdä, kutsua kylään.. En tiedä mitä olisin voinut tehdä toisin vai olisinko enää voinut edes muuta tehdä tai enemmän yrittää. Koin että mä yritin ja isä ei. En kuitenkaan tuohon saa koskaan tietoa miten se asia ihan oikeasti oli.

Kadun myös viimeistä puhelua. Kuinka ajattelin että mua ei kiinnosta. Kuinka koin että miksi nyt eikä vaikka muutama vuosi sitten. Isä soitti kun mun mummin kuolemasta oli alle vuosi. Olin aivan rikki ja mulla oli muutaman kuukauden ikäinen vauva sen taaperon lisäksi. Olin kaikkea muuta kuin kasassa. Kadun silti. Tulen varmasti aina katumaan.

Nyt reilu vuosi isän kuoleman jälkeen tulee hetkiä kun tulee ikävä. Olo että ihminen jolle kelpasin juuri tälläisenä on pois.