28.11.2014

Migreeni ja minä. Suruja ja paniikkikohtauksiakin.

Tämä nyt alkaa hieman poiketen aiheesta mutta kyllä se punainen lanka sieltä löytyy.

Mummi oli mulle aina yksi tärkeimmistä ihmisistä, melkeinpä tärkein. Muistan aina pelänneeni sitä päivää kun mummi kuolee. Tiesin että se toki joskus tapahtuu mutta se päivä pelotti niin paljon että aloin aina itkemään kun sitä erehdyin miettimään.
Sitten alkoi alamäki. Mummi sai sydänkohtauksen. Olin silloin 17v. Mummi toipui siitä tosi hyvin mutta sitten jonkun ajan päästä alkoi tulla sitä ja tätä ja tuota. Muistaakseni viimeiset kaksi vuotta mummi oli osastolla. Välillä kotona mutta pääosin osastolla. Voin kertoa että koko tuon ajan mä itkin. Pelkäsin ja itkin. Se aika on mulle varsin sumuista enkä tarkkaan muista oikein mitään siihen liittyvää. Itkin lähes päivittäin. Olin 25v, esikoinen ehti syntyä ja onneksi mummi ehti nähdä esikoisen ensimmäisen puolitoista vuotta. Tulin raskaaksi kesällä ja saman vuoden joulukuussa, itsenäisyyspäivänä, mulla soi puhelin. Kello oli viiden ja kuuden välillä. Se oli faija joka sanoi että mummi on nyt kuollut. En muistakaan siitä sitten enää muuta. Menin rikki. Oltiin anoppilassa ja anoppi pelästyi tietysti että mitä nyt on. Itkin hysteerisesti enkä saanut muuta sanottua kuin että hae A (mies siis). Mies tuli ja koitta saada selvää että mitä on käynyt. Sain vain kerrottua että mummi on kuollut, soita faijalle.

Mies lähti ajamaan mua sitten mummin kotiin. Siellä oli mun täti ja äiti tuli sitten perässä sinne. Lähdettiin siitä sinne osastolle missä mummi vielä oli ja sain nähdäkin mummin. Se ei ollu pelottavaa eikä kamalaa. Näin että mummi ei siinä enää ole. Olin aivan rikki. Jalat ei pitäneet. Siihen mun muistikuvat loppuukin. Se aika mummin kuolemasta hautajaisiin on sumua. Oli pakko pystyä toimimaan esikoisen kanssa kotona ja oli pakko pysyä kasassa koska mulla oli vauva mahassa. Ei voinut mennä rikki. Ei voinut mennä rikki myöhemminkään kun sitten mulla oli vastasyntynyt vauva joka tarvitsi ehjän äidin.

Aikaa kului. Väistelin aivan kaikkea joka saattoi mitenkään viedä ajatukset mummiin. Jos joku keskustelu tai esine tai tuoksu vähänkään muistutti aiheesta niin suljin sen pois. Suljin mun mielen ja ajatukset.

Aloin saamaan ihan jäkyttäviä migreenikohtauksia. Olin sairaalassa kiputipassa. Aloin saamaan paniikkikohtauksia. Luojankiitos tajusin itse pyytää päästä psykan juttusille. Silloin alkoi hoitosuhde nykyisen psykani kanssa. Ensimmäisen käyntikerran jälkeen selvisi isosti että mun kroppa alkaa antautumaan koska mun sisällä on niin järkyttävä määrä surua. Surematonta surua. Se tulee väkisin pihalle migreenin ja paniikkikohtausten muodossa. Sen ensimmäisen käyntikerran jälkeen tulin kotiin ja vaan itkin. Itkin aivan hysteerisesti eikä se loppunut. Mies lähti hakemaan lapsia hoidosta ja sanoin että kun tuutte kotiin ni oon keräilly itteni siihen mennessä ja puhutaan sitten illalla kun lapset on nukkumassa.

Ilta kului ja lapset meni nukkumaan. Kerroin miehelle aivan kaiken. Itkin ja kerroin. Menin rikki eikä itkusta tullut loppua. Tajusin että nyt se suru tulee pihalle ja tää ei ole mikään nopea prosessi. Meni varmaan puolisen vuotta kun tietoisesti käsittelin aihetta. Kun psykalta kysyin että mistä mä oikein aloitan tän surunvyyhdin purkamisen niin se vastasi aika hyvin että ei sillä ole väliä, kunhan vain pala kerrallaan niin jossain vaiheessa se alkaa selkenemään. Niinhän se alkoikin. Mulla on laatikko missä on mummin yksi vaate ja pari tavaraa. Tietoisesti avasin sen ja haistoin mummin tutun tuoksun. Katsoin kuvia ja itkin. Itkin niin paljon kunnes kyyneleitä ei enää riittänyt. Tätä tosiaan kesti varmaan se puolisen vuotta ja sitten aloin huomaamaan että mähän pystyn puhumaan mummista ilman että itken. Voin jopa hymyillä. Migreenit alkoi helpottaa. Paniikkikohtauksetkin väheni.

Nyt jälkikäteen kyllä kauhistuttaa se tila missä olin. Olin tehnyt itelleni järkyttävät muurit ympäille silloin kuoleman aikaan ettei kukaan vaan pääse sanomaan mitään väärää ja tekemään säröä siihen rakennettuun muuriin. Ajan myötä se muuri kasvoi ja tuli kovemmaksi. Lopuksi mulla itellä ei ollut enää tilaa millekään vaan se suru oli ainut asia mitä välttelin ja pelkäsin.
Tein tuon suruprosessin aikana itseni kanssa sopimuksen että mä opettelen puhumaan. Valitsen muutaman ihmisen joihin luotan ja jotka koen turvallisiksi. Kerroin niillekin samat kun miehelle. Menin rikki ja kerroin että tarvitsen apua ja tukea. Sitä sain ja varmasti osittain tuonkin päätöksen takia mulla on elämässä muutama oma ihminen jotka tuntee mut ihan kokonaan. Ne tuki mua silloin kun en ite jaksanut ees olla. Otti osansa siitä surusta kannettavaksi koska mulle se oli liikaa.

Nyt tiedän miltä tuntuu kun menee rikki.
Tiedän myös miten ei kannata surra.
Osaan puhua oikeista asioita oikeille ihmisille enkä koita itse vain pärjätä yksin.

Ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Mummin kuolema oli kamala asia mutta toi mukanaan sen että mä opin puhumaan ja suremaan. Nuo opit tulivatkin sitten tarpeeseen kun isä kuoli. Mikäli noita en ois oppinut niin en edes uskalla miettiä missä nyt olisin..

**

Mutta niin. Migreeni ja minä. Tällä hetkellä ollaan kavereita. Ei sydämmellisiä mutta sellaisia jotka tapaa epäsäännöllisen säännöllisesti. Hormonaalista se ainakin on ja sitten menkkakierron ulkopuolella satunnaisesti. Niinkuin tänäänkin. Aamupalaksi lääkesatsi ja duuniin. Se on mulle normaalia arkea.
Pahimmat migreenit tulevat edelleen aamuyöstä ja silloin pelkään kuolevani. Kuoleminen varmasti tuntuu siltä. Tällä hetkellä mulla on stydit lääkkeet loppu ja pitäs muistaa lekurista niitä pyytää. Imigran nenäsuihke siis. Aamuyön migreenit kun tuppaavat laittaa oksentaan ni ei o lääkkeitä mitä ottaa. Aamulla ja päivällä alkavat migreenit saan menemään ohi kevyemmällä lääkekombolla onneksi.

Monet ovat mulle sanoneet että ei sulla varmaan paha ole kun voit töissä olla/koneella istua/puhua/kävellä. Niin, jos sulla on tiivis suhde johonkin niin aika nopeasti siitä tulee arkea. Eli ei mun hermo kestäisi vain olla koska sattuu. On pakko kehitellä se korkeampi kipukynnys jotta voi toimia edes jotenkin. Aamuyön migreenissä en voi maata vaan olen etukumarassa istuma-asennossa ja odotan huojuen että lääke toimisi. Toki sitten jos se korotettu kipukynnys ylitetään niin sitten oonkin sairaalassa tippaletkun jatkeena. Onneksi viimekerrasta on jo reipas vuosi.



1 kommentti:

  1. Siis kamalaa, millasta sulla on ollu! Mut onneks sulla on sun psyka. Jaksamista ja voimia kovasti! Toi ei oo helppo tilanne. Tarkoitan kokonaisuutena.

    VastaaPoista