26.11.2014

Yritelmä.

 Mä olen todella huono ilmaisemaan itseäni jos on kyse isoista asioista. Monta kertaa haen "tukea" niihin oloihin Pinterestin quoteista ja/tai biisien sanoista. Jotenkin ne saavat mun olot puettua oikealla tavalla sanoiksi. Tälläset kopsailin mun Pinterestin seinältä ja koitan näiden avulla saada hieman avattua sitä vuorta mistä mun tekisi mieleni kirjoittaa. Voi olla että avaan näiden merkityksiä tai sitten en. En tiedä. Ei ole siis luvassa johdonmukaisuutta tai suuuuuuuria paljastuksia. Lähinnä juttuja jotka osuu ja uppoo, just nyt.

Oon monesti sanonu että mä puhun ihan kauheasti mutta kerron en mitään. Mä olen siis äänekäs ja hyvin harvoin hiljaa. Harvemmin kuitenkaan kerron oikeasti mitään. Keron kyllä mutta se vaatii oikean ihmisen. Sitten kun on se oikea ihminen niin kerron kyllä ja paljonkin.

Tällä hetkellä oon tavallaan tilanteessa että mitä ikinä teenkään tai olen tekemättä niin jotakuta se hieroo vastakarvaan. Jotkut pitää mua hirveänä miten voin tehdä niin jollekin, joku muu samaan aikaan sanoo että teetpä kerrankin oikein juuri itelles. Toisaalta taas jos en tee mitään niin päivitellään miten en tee asialle mitään ja toisaalla että kylläpä olet vahva ja vaan jaksat. 
Niin. Miten vaan niin silti väärin.

Kuitenkin.. Oon isompi ja vahvempi kuin puoli vuotta sitten. Silti, mä toivon olevani vielä vahvempi puolen vuoden päästä. 

Nyt on taas viimeaikoina ollut hetkiä jolloin ihan vaan varkain ja yllättäen käy näin. Joku ääni tai tuoksu tai mikään ihan yhtäkkiä osuu syvälle ja kirvelee silmiä. Joskus ohi ajava auto tekee sen. Joskus jonkun tapa kävellä. Ymmärtäähän sen toisaalta kun haavat on edellenkin tuoreita..


Tältä on tuntunut viime aikoina. Oon tottunu siihen että tekee kipeää. Karua ehkä mutta se on aika totta nykyjään.


Oon sellaisen sanattoman päätöksen tehnyt tiettyjen juttujen kanssa että laitan itseni etusijalle enkä sitä mitä muut ajattelee tai kuinka epäsoveliasta se olisi. Ihan sama. Mua ei satuteta enää eikä mun yli kävellä.


Jokunen kuukausi sitten tuli vastaan se hienoinen raja millon mentiin mun jaksamisen yli. Sillon oli melkein käsinkosketeltavaa se pahan olon määrä ja kuinka mä olin vaan saanut tarpeekseni. Jotkut kyseli kovasti miten mä jaksan ja onko vaikeata. Sen hetken jälkeen mulla vaan oli täysin selvää että nyt riitti. Nyt ei yhtään enää. Ei yhtäkään nolausta, mollausta, lyttäystä eikä asiatonta käytöstä mua kohtaan. Se oli samalla aika vapauttavaa ja toisaalta surullistakin.


Asia minkä tietää ja tiedostaa mutta silti ei varsinaisesti tee asialle mitään. kai se on tietynlaista pelkoakin tulevasta..


Mikähän on se raja kun on tarpeeksi. Kun joku huone on jo nähty ja asuttu ja sen näköinenkin. Sellainen että ei ole enää mitään tehtävissä..

Tämäkin olo on tuttu. Se tekee kipeää.
Oon päinvastaisenkin olon tuntenut mutta monta vuotta liian myöhään, se tekee ehkä vielä enemmän kipeetä.



Reunalla.







Mut on pienenä opetettu antamaan anteeksi ja pyytämäänkin sitä. Jossain vaiheessa huomasin unohtaneeni sen. Jouduin "isona" opettelemaan senkin taidon uudestaan mutta oon kyllä hyvin sen oppinut.
Se kuitenkin yllättää että oon kohdannut sen tosiasian että ihan oikeasti kaikkea ei vaan voi antaa anteeksi. Toki voi yrittää mutta kun mennään sen jonkun rajan yli niin anteeksiantaminen on mahdotonta. 


Sen jälkeen kun menin rikki niin on tuntunu että tunnen enemmän, isommin, kipeämmin. Kerta toisensa jälken kun on saanut itsensä kasaan niin särkyy uudestaan, monta kertaa peräkkäin. Jos nyt laskea haluaa niin kaksi järkyttävän suurta särkymistä ja hajottavia kompastuksia siinä välissä liian monta. Juuri kun on saanut sen viimeisenkin palan liimattua paikalleen niin tulee se nyrkki joka särkee jo kertaalleen liimatut palat pienemmiksi paloiksi kun aikasemmin. 



2 kommenttia: