9.12.2014

Surulapsi.

Se on sellainen pieni ja siro. Sillä on ruskeat silmät ja isot silmät. Sillä on paljon tunteita ja se tuntee ne isosti. Oli ne sitten hyvä tai huono. Iloille on hymähdelty, peloille vähätelty ja suruille käännetty selkä. Kyyneleitä ei ole koskaan pyyhitty eikä koskaan sanottu että itke vain, päinvastoin, komennettu lopettamaan se turha itku. Sellainen lapsi jonka olemassaolo on tässä ihan vasta huomattu mutta kuitenkin se on ollut jo kauan olemassa. Koskaan sitä ei ole koitettu hoitaa. Se on peitelty piiloon paksuin peitoin ja verhoin, lukittu monen lukon taakse jotta kukaan ei koskaan saisi nähdä tai tietää.

Se on ollut hiljaa vuosia. Lähes koko olemassaolonsa. Silloin kun se on yrittänyt edes hieman saada ääntään kuuluviin, on se hiljennetty useammalla peitolla ja verhoiltu entistä paremmin.

"Hulluhan sä olet"

"Ootko miettinyt että menisit hoitoon?"

"Kato mitä sä oot mulle tehnyt, katso peiliin kuka tän mulle teki"

"Kato nyt miten ruma sä oot, oksettava ja kuvottava"

"Ei tollasta kukaan koskaan halua"

"Ei susta koskaan tule mitään, ikinä"

"Tule sitten haudalle sylkemään"


Ajatellaan sitä hiljaista surua lapsena. Sellaisena suurisilmäisenä ja sirona. Sillä on paljon tunteita, ja se tuntee ne isosti. Oli se sitten hyvä tai huono tunne. Ilolle on hymähdetty, pelolle vähätelty, suruille käännetty selkä.

Se pieni lapsi pitää itseään rumimpana asiana maailmassa. Tyhmin ja ilkein lapsi mitä on koskaan ollut. Eihän sellaista halua kukaan eikä sellaista halua edes lähelleen. Mihin niin huono lapsi koskaan kelpaa.

Sanotaan että aika parantaa. Parantaako se tämänkin? Vai tuoko aika mukanaan vain unohduksen. Unohduksen siitä miksi alunperinkään tuli surulliseksi?

Aika tekee työtään ja surulapsi unohtuu. Jäljelle sää vain rikkinäinen ja yksinäinen lapsi. Ei ole enää sanoja jotka tekevät särön, on vain sirpaleita siellä täällä ja se olo että ei kelpaa koskaan. Unohtuu ne syyt miksi surulapsi alunperin syntyikään. Jää vain se tunne että on kuvottava ja turha.

Aikaa kuluu. Yhtäkkiä oman lapsen halaus aiheuttaa kyyneleet. Yllättäen joku sana aiheuttaa palan kurkkuun. Välillä ei mistään syystä tulee olo että joku ahdistaa nurkkaan ja katsotaan silmissä inhoa ja vihaa.

Mikä sitten parantaisi tuon hiljaisen ja surullisen lapsen? Mikä parantaisi ne haavat? Kuinka sille hiljaiselle lapselle annetaan ääni kertoa että nyt ei enää? Mikä veisi pois ne kulman takaa yllättävät tunteet? Mikä on se kohta kun saa sanoa että nyt riittää? Koska voi sanoa että mä olen tärkeä ja mä kelpaan, vaikka en sitä sinulle koskaan ollutkaan..



Opin että se ei tule jäädäkseen,
mä en suostunut koskaan sen otteeseen.
Se on muisto sun äänestä kertomassa, mä en kelpaa.
No hei, sinä itse teit musta tällaisen.
Ei, mun elämä ollutkaan sun mittainen, joo..


2 kommenttia:

  1. That could be me. Honestly, that could be me. I can't tell you more about why, because I'll become a Niagara, if I think about it, and sometimes even when I talk about it.

    VastaaPoista